Mihin pitikään mennä?

Siellä korpin pesä oli, hakkuuaukon reunamännikössä, korkealla männyssä

 Mikä siinä onkin, vaikka aikomus on lähteä hakemaan kanahaukan pesää, eksyy sitten aivan muille retkille. Edellisen aamun aikainen lähtö jäi tällä erää haaveeksi. Tosin heräsin samaan aikaan kun normaalisti koko kevään ajan. Kello näytti taas hiukan vaille viisi, mutta kaikenlaisen säätelyn vuoksi lähdin liikkeelle vasta jälkeen seitsemän. Ehkä juuri siksi harhauduin suunnittelematta määritellyn retkikartan ulkopuolelle.

Matkan aikana sain sitten muutamia mukavia kuulohavaintoja. Satakieli lauloi matkan varrella olevassa lehtorääseikössä ja jossain kauempana vihelteli punavarpunen tuttua tutumpaa säettään. Olihan niitä muitakin, pajulintuja, metsäkirvisiä ja tietysti rastaita kaikkialla, rupattelemassa ja soittamassa huilujaan. Mustarastas, lempilintuni osui tienvarsiin näkösälle tuon tuosta. Kun toinen oli lentänyt pyörän edestä metsään, niin toinen oli jo odottelemassa. Punarintojen heleä tiuku toi matkan tekoon oman miellyttävän lisän, ei sen laulusta kevään edistyminen ole vienyt yhtään niiden ensimmäisten sumuisten kevätaamujen laulajien viehätystä.

Ja sitten toinen lempilintu korppi! sen korraus kuului metsän takaa. Siellä sen pesänkin piti olla menneiden keväiden muistikuvien mukaan. Siitä se sitten lähti, lipesin selkeältä matkasuunnitelmalta ja lukitsin pyörän pienen matkaa tiestä siirtolohkareen nojaan. Mäntykangasta, tai oikeastaan hakkuuaukkoa kävellen kohti pesämäntyä, joka kohta hakkuun harvennetussa männikössä oli vielä pystyssä pysynyt, myrskyiltä säästyneenä. Korpin pesä oli kunnossa ja pesän reunan yli sojotti korpin pyrstö, siellä lintu nökötti pieniä poikasiaan lämmittämässä. Myöhässä tämä pesintä, sillä tähän aikaan poikaset olisivat normaalisti jo pesän reunalla ruokaa ronkkumassa. Nyt emo oli pesässä ja toinen lintu lensi yläpuolella kiukuttelemassa, ilmeisen tutulle kulkijalla – olimme kyllä sen verran usein tavanneet.

Siinä se kierteli pesäpaikan ympärillä ja "kirosi" tuttua kulkijaa

Kun tänne saakka olin kävellyt, päädyin jatkamaan tuttuun metsän sirpaleeseen, joka oli hakkuilta unohdettu, toisin sanoen jäänyt toistaiseksi metsäammattilaisilta huomaamatta. Joka tapauksessa se oli vankasti pystyssä ja heti metsän hämärään päästyäni kaikui vastaani peukaloisen ponnekas laulu. Itse laulaja oli vain hetken näreikössä näkyvissä, sukeltaen heti kuitenkin kasvuston sekaan ja puikkelehti varvikossa kuin pieni hiiri, pyrstönnysä topakasti pystyssä. Se mikä sai koko aikomani ohjelman sekaisin, rummutti metsälohkon toisella sivulle, kuivuneen kelon kyljessä.


Siellä pohjantikka rummutti, korkealla kuivuneen kuusenkelon latvassa

Pohjantikka rummutti reippaasti korkealla kuivuneen kelokuusen rungolla ja päädyin sitten etsimään linnun pesää, sillä ilmiselvä reviiri nyt oli kyseessä. Aikansa rummutettuaan lintu lensi puiden sekaan ja lähdin samaan suuntaan. Tuokion kuluttua rummutus kuului toiselta puolen metsälohkoa, aikoi ”pontikka” näemmä juoksuttaa, ja sitten myös juoksutti. Vedätti oikein kunnolla. Sirittäjä lauloi keskellä kuusikorpea, pysähtyi välillä, värisytti laulaessaan siipiään ja kas, oli saanut naaraan jäämään tänne kuusimetsän varjoihin. Toinen peukaloinen lauloi muutaman sadan metrin päässä edellisestä, mutta ei ihmekään sillä paikoin alueella oli tuulen kaatamia kuusia ristiin rastiin ja niitä siinä kiertelin rummuttavaa pohjantikkaa seuratessani.

Sitten se lopetti ja hävisi näkyvistäni. Harmillinen juttu, mutta kun olin leikkiin ryhtynyt, niin olihan se pesäpuu etsittävä. Kului tunti ja toinenkin, mutta puuta jonka alla olisi näkynyt purua, jota aina puun alle runsaasti karisee kun tikka pesäkoloa puun kylkeen porailee. No otin kyllä tästä etsinnästä muunkin hyödyn irti, kuvailin kasveja, ötököitä ja tietenkin tämän vanhan metsäaluetta eri puolilta, sillä tuskin se pitkään enää pystyssä pysyy. Metsäkoneiden ahneet leuat ovat hamuamassa viimeisiäkin metsälohkoja kun vain myyjän ja ostajan kanssa hinnasta päästään yhteisymmärrykseen.

Yllättäen kuulin sitten naputusta, olisiko pohjantikka naputtamassa pesäkoloaan. Ei sentään, lintu oli korkealla kuivuneen kuusen oksistossa ruokailemassa, pohjantikka sentään eikä käpytikka. Odottelin puun alla aikani ja olin jo valmistautunut lähtemään kun pohjantikka lopetti ruokailun ja pudottautui loivaan laskuun puiden lomaan. Siinä se sitten oli, päättelin ja lähdin toiveikkaana kuitenkin samaan suuntaan kun tikka, koska pyöränikin oli sillä suunnalla. Kiertelin puun rungolta toisella ja lopulta päätin kävellä metsästä ja hakkuun yli pyörälle. Hiukan ennen kun olin metsän reunassa kuulin kurkien ääntä ja pienellä aukiolla pysähdyin. Odottelin hetken josko näkisin, montako niitä vielä tähän vuodenaikaan liikkuu, ne menivät kuitenkin puiden takana ja jäivät näkemättä.

Kurkien mentyä kuulin kuitenkin hiljaista naputusta, pohjantikka, mutta missä? Kävelin hitaasti ääntä kohti ja tarkastelin puiden runkoja. Samassa tajusin mistä ääni kuului. Erään puun alla oli runsaasti purua ja kun kiersin puuta taukosi naputus. Puun vastakkaisella puolella oli kahden metrin korkeudella aivan uusi pohjantikan pesäkolo. Uuden kolon alla oli vielä kaksi edellisiltä pesimäkausilta olevaa vanhaa koloa. Tikka oli siis kolossa, joten kävelin pois ja ihmettelin kun en pesäkolopuuta tullessa huomannut. Tosin seurasin juuri tuolla kohden peukaloista ja kolopuu jäi havaitsematta. Neljä tuntia pohjantikan pesän etsintää, mutta tuli siinä paljon muutakin sentään havaittua.  

Vanhaa metsää, mutta kuinka kauan?

Kirjoittaja:

     Jorma Ahola           

Tykölänjärvi Tornien Taisto lauantaina

EMÄPITÄJÄN ORNITOLOGIT KAHDEKSAN TUNNIN KEIKALLA

Punainen piste kartalla; tornin sijainti

                                      
5.5.2012 klo. 05:00 lauantai, Tornien Taisto. Tämä on yksi niitä tapahtumia lintuharrastajan elämässä, jolloin aamu-unisinkin harrastaja nousee sängystä jo aamuyöllä, vaikka maastoonlähtö normaalioloissa on kun ollaan pitkällä aamupäivän puolella.

Aamu tosin sarasti vaivalloisesti, pimeä muuttui hämäräksi hitaasti, tihkusateen myötäilemänä. Pilviverho taivaalla oli ilmeisesti paksuin mitä koko kevään aikana aiemmin, siltä ainakin vaikutti. Matkalla Tykölään oli koko ajan pientä vesitihua ilmassa. Ilman aikaisemmin rakennettuja sekä kerran jo uusittuja pitkospuita pääsi tornille kuivin jaloin. Vedenpinta järvessä oli korkeammalla kuin moniin vuosiin, vesi peitti rantametsää kymmenien metrien matkalta. Maisema järvelle tornista katsoen oli suorastaan ellei synkkä niin ainakin surullisen tuhruinen. Vielä aloituskellonaikaan sade lähes tauonnut, aivan kuin kerätäkseen voimia uuteen koitokseen. Sen se myös teki. Vähin erin pisaroiden määrä lisääntyi ja niiden koko kasvoi ja jo parin tunnin tornissaolon jälkeen vettä tuli niin että tornin edustan avoin vesialue kiehui ja kupli sadepisaroiden piiskatessa veden pintaa.

Näkymä järvelle kello 04:57

                                        
Päätetty kuitenkin oli, että koko kahdeksan tuntia ollaan, vaikka sataisi kaatamalla koko ajan. Sateensuojaa ei ollut muuta kuin mitä eriskummallisempia sadepukuja. Niiden turvin sitten ja luottaen kiikareiden ja kaukoputkien vedenpitävyyteen, linssejä välillä kuivaten selattiin niin järven pitaa kuin taivastakin. Ja kyllähän valoakin lopulta löytyi kun aurinko oli noussut pilvien takana korkeammalle. Sumu sen sijaan aika ajoin haittasi näkyvyyttä. Tietenkin aina kun pilvipeite hieman oheni, niin toiveikkaana odotettiin ilman kirkastuvan ja sateen loppuvan. Kyllä se pieniä taukoja pitikin, sade, mutta aina se vaan uudella innolla avasi hanat ja kasteli aina vain lisää.
 
Kuten vanhastaan tiedetään ensimmäisen tunnin aikana tulee se suuri lajimäärä. Kun alueen kaikki paikalla olevat lintulajit ynnätään luetteloon nousee määrä usein lähes puoleen ja usein ylikin lopullisen lajimäärän. Näin kävi Tykölänjärvelläkin taas tällä kertaa ensimmäisen tunnin lajimäärä oli lähestulkoon puolet lopullisesta tuloksesta. Sitähän emme tuossa vaiheessa osanneet arvata olisiko lajeja alle vai yli puolet, sen näyttäisi seitsemän seuraavaa tuntia.

Järven lajisto koostui tutuista lajeista, lähinnä ensin vesilinnuista kuten nykyisin lajistojärjestys (TAC) Association of European Records and Rarities Committees suosittelee. No, kaikesta huolimatta aloitimme listauksen laulujoutsenesta, ja sen jälkeen tuli joukko sorsalintuja, mainittavimpana ehkä uivelo. Näitä kauniita Pohjois-Suomessa pesiviä "Ungeloita" nähtiin yksi koiras ja kaksi naarasta. Telkkään listalla (muutama liian yleinen laji jäi sitten myöhempään _ AHAA-elämyksen myötä kirjaamiseen)  päästyä siirryttiin sitten taustametsän lajistoon, jossa pääosaa esittivät rastaat, peippo, punarinta ja muutama harvalukuinen laji.
Kahlaajista paikalle saapui sopivasti ennen ensimmäisen tunnin vaihtumista uuteen, valkoviklo ja liro.

Vaikka välillä satoi kun "saavista", ei huumori päässyt loppumaan. Välillä vaihdettiin kuivia käsineitä ja osa ajasta, jolloin mitään ei tapahtunut, ja sitä tapahtumatonta tapahtuikin sitten tosi usein. Niin silloin pidettiin kahvitaukoja sekä "lakisääteinen". Kuitenkin osan porukasta oli pidettävä koko ajan huolta tarkkailusta, jotta   yksikään lintu ei päässyt livahtamaan valvonnan ohi.

Hauskaa oli vaikka satoi, ja ehkä juuri siitä syystä.

                                        
Nokikana, haapana ja tuon tuosta äänessä ollut härkälintu olivat juuri niitä lajeja jotka unohtuvat ensimmäisen tunnin aikana kirjata. No, heti toisella tunnilla tuo ahaa-hei onko niitä merkitty? kysymys jollain tuli ääneen lausuttua. Kun sitten yllättäen takametsässä melskasi vielä lehtopöllö oli aihetta hämmästelyyn. Tosin joitain vuosia aiemminkin olimme lehtopöllön listalle saaneet. Läheisyydessä pesivä pyrstötiaispari kierteli myös aivan lähietäisyydellä useampaankin kertaan. Ja sitten kuului hiirihaukan naukunaa, ja vanhempi sekä kokeneempi osa porukasta alkoi odottaa närhen rääkäisyä joka sitten tulikin hetikohta kun lintu havaitsi tornilla olevan väkimäärän. Kurki vaikka pesiikin aivan tornin läheisyydessa, oli vuorossa vasta kun toinen tuosta kurkiparista lensi pellolta saraikolle sukimaan höyheniään. Yksinäinen töyhtöhyyppä matkasi taivaalla kohti kaakkoa (lieneekö ollut sama, jonka JVU oli nähnyt matkaavan luoteeseen muutamaa päivää aiemmin). Rantasipiä emme uskoneet löytävämme sumun seasta järven itärannalta, kuten se oli sieltä edellisinä vuosina löydetty kovalla rannan ja laitureiden selaamisella. Nyt se kuitenkin tuli yllättävän helposti lajiluetteloon, ensin kuului kartanon venevalkaman suunnalta ääni ja vain hetkeä myöhemmin lensi toisesta suunnasta kolme rantasipiä väräjävin siivin tornin suuntaa. Kolmas kuitenkin kääntyi takaisin saatuaan häädetyksi nuo kaksi omalta rantaosuudeltaan ulos.
    Pääskyjen paljous hämmästytti. Järven keskellä seuloi ilmaa lähestulkoon puolentuhatta pääskyä, haara-, räystäs- ja törmäpääskyjä. Näkipä HPI yhden tervapääskyn, joka sitten jäi kirjaamatta tuloksiin koska kukaan muu ei sitä taivaalta löytänyt. pedoista tuon aiemmin mainitun lehtopöllön lisäksi paikalla kävi saalistamassa ruskosuohaukka koiras, joka pienen sateen välisen tauon käytti hyväkseen, mutta sen jälkeen se ei sitten enää sateeseen lähtenyt. Kaksi kuikkaa löytyi myös keskeltä järveä kellumasta, miten sitten salapäiten olivat paikalle saapuneet, joten valvonta ei ilmeisesti sittenkään ollut aivan aukoton. Lajeja tuli lopputunteina todella tiputtelemalla, hitaasti mutta varmasti usein kymmenien minuuttien välein. Lajit jotka yllättivät lopulta myönteisesti olivat nuo aivan viimeiset lajit, urpiainen 3 yks., kottarainen 3 yks., suokukko n. 40 yks. ja viimeisenä havittuna lajina aivan ylitse lentänyt keltavästäräkki. Kello oli tuolloin 12:50.
    Siinä se oli, hansikkaista väännettiin vettä kuin tiskiräteistä, kamoja pakattiin reppuihin ja lähdettiin enemmän ja vähemmän märkinä kotimatkalle. kaiken kaikkiaan näimme 63 lintulajia, joka säähän nähden oli varsin mainio, sillä sääksi, naakka, korppi ja moni muu laji joka periaatteessa olisi pitänyt nähdä jäi sitten löytymättä, mutta hyvä näin. En kirjoita kuten usein kirjoitetaan tämäntapaisen tapahtuman jälkeen; "Oli se tapahtuma, hyvin kestettiin vaikka sää oli mikä oli, ja ensi vuonna uudestaan, oli se kuitenkin hauskaa". Jaa no, tuli se kirjoitettua kuitenkin. "Kammottavasta" säästä huolimatta, tulevina vuosina muistellaan tämän vuoden Tornien Taistoa hymyssä suin ja pienenä sankaritekona, näin ne myytit syntyvät.
    Ja kiitos kaikille mukana olleille t. JVU

"Vesi oli mustaa.."

Kirjoittaja:

     Jorma Ahola