Matkalla paremmaksi lintuharrastajaksi

Matkalla taitavammaksi lintuharrastajaksi

Sain lintuyhdistyksestä Haukkovaaran Ollilta lainaksi mainion kirjan ”How to be a better birder”, josta koin hyötyväni aloittelijana kovasti. Kirjaa on jo esiteltykin yhdistyksen FB-sivuilla ja laniusverkossa. Laitan tämän vähän päivitetyn esityksen vielä blogin muodossa esille. Joku saattaa kirjasta vielä tätäkin kautta innostua, tai ainakin saada vinkkejä alla olevista muistiinpanoista. Kannattaa tutustua kirjaan, kielimuuria ei tarvitse arkailla! Kirjan englanti on yksinkertaista ja ymmärrettävää. Lintujen nimet ovat englanniksi, ja niiden suomentaminen olisi kyllä hieman työlästä, mutta kirjan pääsanoma ei siitä kärsi, että jättää lintujen lajinimet suomentamatta.

”How to be a better birder”-kirjassa esiteltiin lintuharrastuksen välineitä ja menetelmiä monelta eri kantilta. Parvien seurannassa voi käyttää apunaan tutkakuvia, ja yömuuttoakin voi näin sekä seurata että ennakoida. Sääilmiöiden vaikutuksesta voi tehdä ennusteita, kun käyttää apunaan erilaisia soveltuvia verkkosivuja ja höystää tietoa omalla osaamisellaan. Todennäköisyyttä hyvistä havainnoista voi teknisten apuvälineiden ja hyvien sääseurantaverkkosivujen ymmärryksen avulla kasvattaa huimasti! Oman aloittelijan statukseni vuoksi pidin silti eniten kirjan käytännönläheisistä ohjeista. Tuttuihin lajeihin tutustuminen huolella on se, mihin jo aloittelijakin pystyy, ja siitä on hyvä aloittaa. Kirjan mukaan kokeneenkin harrastajan kannattaa välillä palata ”liian tuttuihin” lajeihin, sillä uutta voi oppia aina. Ylipäänsä ajatus pysähtymisestä ja huolellisesta observoinnista linnun kuin linnun kohdalla ajan kanssa on mukava sen sijaan, että suorituspainetta tuntien etsisi näköpiiriinsä aina vain uusia lajeja – ja harmittelisi, kun niitä ei aina löydy.

Kenttämuistiinpanojen tärkeyttä korostettiin kirjassa – tunsin pienen piston sisuksissani. Aluksi eli viime syksynä tein huolella merkintöjä, mutta havaintomäärien kasvaessa alkoi tuntua hankalalta kirjata vähän väliä jotakin ylös. Koska haviksia on paitsi hauskaa myös hyödyllistä lukea myöhemmin, olen päättänyt ottaa tarkan kirjaamisen uudelleen tavakseni.

Habitaatistakin on kirjan mukaan hyvä kirjata jotain – sitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Kirja nostaa esille sen, että tietoa pitää hankkia laajasti lisää. Itse en ole biologianero, joten jo puulajien erottaminen toisistaan vaatii osaamisen terästämistä. Ruohokasvit ovat sitten ihan oma lukunsa... No, talvi on tulossa, joten luku- ja opiskeluaikaa kai alkaa tulla lisää. Ja kirjassa suositellun oman hyvän käsikirjaston hankkiminen on hitaasti etenemässä sekin.

Kirjassa todettiin, että havainnoida voi aina. Niinpä! Tätä olenkin soveltanut jo pitkään, ja ottanut erilaisilla koulutuspäivillä istumapaikan ikkunan vierestä. Työmatkat omalla autolla ovat hyvää aamuista havainnointiaikaa. Myös bussin ikkunasta voi katsella rauhassa kaupunkilintuja ja joskus maaseudunkin lajistoa, matkasta riippuen. Koiraa ulkoiluttaessa kiikarit ovat mukana nyt entistä useammin, vaikka talitiaisia, sinitiaisia ja pikkuvarpusia kummempaa ei yleensä matkan varrelle satu. Muille paikkakunnille jonkin työasian perässä joutuessa on mahdollista virkistäytyä pistäytymällä jollakin seutukunnan havainnointipaikoista. Tilaisuuksia löytyy loputtomasti, kun havainnoinnin oivaltaa ottaa tavakseen.

Hyviä maaston huomioinnin vihjeitä löytyi kirjasta myös. Kasvuston vaihtumisen kohtia on hyvä tarkkailla, samoin paljaita maakohtia ja erilaisia ruoka-aittoja (pihlajanmarjat, talventörröttäjät ym.). Oli selkeyttävää lukea jäsennystä siitä, miksi ja mitä pitäisi huomioida hyvää maastoa etsiessä. Konkareilla tällainen hiljainen tieto on selkäytimessä. Aloittelijalle havainnoilliset esimerkit avaavat kuitenkin hyvin silmiä sen suhteen, mitä kaikkea voi ja kannattaa linturetkellä pistää merkille.

Uusi kirjasta tullut ajatus omalla kohdallani oli maastokartan suunnitelmallinen käyttäminen lintujen löytymisen apuna. Nyt kirjan lukemisen jälkeen on myös vähän enemmän hyppysissä se, mitä kartasta katsoo. Kirjassa suositellun etukäteen tehtävän havaintosuunnitelman tekeminen kuulostaa erinomaiselta, joskin aloittelijalle työläältä ajatukselta. Suunnitelman kautta voi harjoitella kaiken hankkimansa tietämyksen laittamista peliin. Maastotietoa ja lintutietoa yhdistelemällä ymmärrys havaintopaikkojen tietoisen valitsemisen tärkeydestä lisääntyy. Ilmavirtojen muodostumisen kannalta en itse osaa maastomerkkejä vielä kartoista tulkita. Kun opin, niin lisääntyy todennäköisesti petolintujen näkeminenkin.

Kirjan sanoma tiivistyy mielestäni siihen perusfaktaan, että kentällä vietettyä aikaa ei korvaa mikään. Pitää lähteä ulos muulloinkin kuin hyvällä ilmalla! Aistit avoinna kulkeminen ja ympäristön merkitystä ymmärtävä havainnointi laajentaa kenttäajan näkökulmaa mielekkäällä tavalla. Ei ole kyse vain linnun näkemisestä, vaan on myös tärkeää havaita, että tiettyjä lajeja ei nyt näykään vaikka pitäisi. Suunnitelmallisen paikkahavainnoinnin harjoittamisen idea kirkastui kirjan lukemisen myötä entisestään. On hauska arvioida ensi keväänä, kuinka lintutietämys on lisääntynyt paikkahavainnoinnin myötä. Lohdullista on ajatella, ettei tarvitse matkustaa kauaksi tai asua mahtavan lintupaikan äärellä, vaan että kotimaisemissakin (vaikka takapihalla!) voi kartuttaa ja syventää lintutietämystä monella tapaa.

Kirjan ansioksi lasken sen, että käytän tätä nykyä entistä päättäväisemmin aikaa kentällä myös silloin, kun ”mitään ei näy” ja sääkin on ”väärä”. Ajattelen sitä nyt aina monella eri tavalla kiinnostavana, en mahdollisesti turhana ajankäyttönä – lisäähän kaikki kenttäaika tietämystä olosuhteista, paikoista ja lintujen liikkeistä. Kenttäajan määrätietoinen lisääminen on tuonut mukanaan yllättävääkin saldoa, kuten ensimmäisen saukkohavaintoni Iidesjärvellä. Sen tein nyt syksyllä, kun lähdin varhain sunnuntaiaamuna hammasta purren rankkasateeseen syysmuuttoa seuraamaan Tampereen Aspinniemelle. Toki osasin aavistaa, että tuntitolkulla taivaalta alas valunut ja edelleen runsaana ryöppyävä syyssade minimoi lintujen muuttohalut siltä aamulta. Olin kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen päättänyt, että annan kentällä käytetylle ajalle arvoa entistä enemmän, ja että kerään omakohtaisia kokemuksia myös epäedullisen säätilan ja/tai ajankohdan vaikutuksista. Koska oli sunnuntai, oli kerrankin tilaisuus lähteä heti aamusta harrastamaan – sateesta siis viis.

Olin märkä kuin uitettu rotta ensimmäisen tunnin jälkeen, ja niin olivat ne kolme muutakin paikalle uskaltautunutta. Kaukoputkea oli turha yrittää pitää toimintakuntoisena vedenpaisumuksen keskellä. Kun muutto pysyi Tampereen Aspinniemessä olemattomana, ja kun olin havainnoinut tarpeeksi monta lokkia läheltä ja kaukaa, päätin käyttää valmiiksi märkää olotilaani hyväksi ja lähteä samoilla vettä valuvilla kamppeilla vielä Iidesjärvelle. Aina voisi nähdä jotakin, jossakin – tai huomata, että tällä säällä ei näy mitään, missään. Iidesjärven tornilla oli rankkasateesta johtuen autiota. Tornille saapui samaan aikaan vain yksi harrastaja, täysi amatööri hänkin, liikkeellä ”väärällä säällä”. Siellä me kaksi aloittelijaa saimme sitten vaivojemme palkkiona ihastella vikkelää saukkoa, joka rauhallisen aamun rohkaisemana oli tullut aamu-uinnille ihan tornin viereen. Oli hienoa katsella saukon sulavaa sukeltelua lähilampareessa. Näimme myös taveja, heinäsorsia, haapanoita, silkkiuikkuja, räkättirastaita ja tikliparvenkin. Vasta kun vilu tärisytti ja huulet sinersivät kuin lapsena uimarannalla, raaskimme lähteä tornilta pois. Mieltä lämmitti kylmyyden keskellä lopultakin hieno kenttäpäivä. Aina kannattaa lähteä ulos!

Kirjassa on varmasti paljon tuttua asiaa jo kauan harrastaneelle, mutta kannattaa silti katsoa, löytyisikö siitä mitään uutta – niin runsas sisältö siinä on. Itselleni kirja antoi paitsi paljon hyviä vinkkejä, myös uskoa siihen, että jokaisena aamuna aukeaa aina uusi mahdollisuus tulla paremmaksi lintuharrastajaksi. Oppiminen ei koskaan lopu, ja sehän on tämän lajin suola ja sokeri yhtäaikaa.

Kirjassa on kaiken hyvän yleistiedon lisäksi paljon erilaisia verkko-osoitteita, joihin tutustuminen tuo varmasti lisää kiinnostavia tiedonmuruja. Yllättävää kyllä, kirja ei ole kovin paksu, eikä sen lukeminen ota paljoa aikaa. Kirja on edelleen lainattavissa Olli Haukkovaaralta – suosittelen kirjaa lämpimästi sekä noviiseille että konkareille!

Markku Alanko 60 vuotta 30.9.2012

Hyvä ystäväni täyttää tänään tasavuosia, tullen juuri sopivasti keski-ikäiseksi, eli on vielä toistaiseksi nuorukainen, vaikkakin kahden lapsenlapsen "Äijä". Kun olen tuntenut Maken kolmekymmentä yksi vuotta ja jotain seitsemisen kuukautta sen päälle, on syytä onnitella miestä, joka joistain vähättelevistä lausumista huolimatta on yksi paikkakunnan lintuharrastuksen rakennusmestareita. Aika heikolla olisimme harrastusmahdollisuuksien suhteen ilman Maken aikaansaannoksia.

    Alla on pieni osa tekstiä, jonka kirjoitin sen jälkeen kun Maken kanssa taas jossain liito-oravakartoituksen yhteydessä tuli puheeksi nuo varhaisten ystävyysvuosien tekemiset. "Sinä kun osaat kirjoittaa, niin kirjoitkkin muistokirjoitus."

    "Häh! Muistokirjoitus? Ei kai nyt aivan vielä, vai mitä?" No se sitten jäi hautumaan, kirjoittaa muistikuvia miehestä jonka oli oppinut tuntemaan vuosikymmenten ajan tekevänä ja nopeasti asioita alkuun laittavana ystävänä - joskus oli jopa pakko hiukan toppuutella. Ihmeesti vaan Tiina on miehen mukana kestänyt :)

HEMULI  - saatekirjoitus

Jorma Ahola                                                                

                                                                                                                              

    Maastossa, liito-oravakartoitusta tekemässä, hymy ei hyydy hangessa tarpoessa.

- - -

Kevättalvi 1981, eräänä kipakankylmänä pakkaspäivänä sain puhelun, joka ei varsinaisesti muuttanut maailmaa, mutta pieneltä osin mullisti usean henkilön sen hetkisen ja etenkin tulevan elämän.

Lapinpöllöllä oli vaellusvuosi ja lehdissä, myös Valkeakosken Sanomissa oli yleisökysely tästä sympaattisesta kiehkuranaamasta.

Tämä kyseinen soittaja ilmoitti nimensä, siviilisäätynsä, sosiaalitunnuksensa, osoitteensa ja lopuksi kuin ohimennen ” minulla olisi tässä pari lapinpöllöä ”. Justiinsa juu, näin helppoa se ei kuitenkaan ollut. Sovimme päivän ja ajan – sukset mukaan ja menoksi. Sovittuna aikana odotti Datsun 100 A Kaapelinristeyksen kioskin edessä, ”kummallisen” tuttavallisen omistajansa kanssa. Sukset kyytiin ja syöksyimme suoraan periferiaan, kohti Lempäälän Nikkarinhankoa ja Leukamaata.

Tällä matkalla sai ilmeisesti alkunsa Valkeakosken Lintuharrastajien uusi, ulospäin aggressiivisesti suuntautuva ja toimiva, lintuharrastusta edistävä ”korporaatio”.

Ei se sittenkään niin nopeasti käynyt, vaikka tuolloin tuo ”puhelias lintu”, pitkällisen lapinpöllöhiihtomme ja suklaatarjoilun aikana, ehti jopa buukata koko lintuharrastajien porukan Ahvenanmaalle, lintuharrastajien tarunhohtoiselle Signilskärille. Löytyi tuo lapinpöllökin lopulta ja tuon retken jälkeen tuli muita yhtä riemastuttavia retkiä, kunnes tuli yllättäen syvä hiljaisuus.

Seuraavan kerran tapasimme Lintuharrastajien kevätkokouksessa, johon Make, kuten opimme miehen nimeltä tuntemaan, ilmaantui kun ei pois olisi ollutkaan – nuoren kuvankauniin naisen kanssa.

”Siitä se sitten lähti”, vanhaa kulunutta maalimainosta lainatakseni.

Kuten tiedossa oli vuosikymmenet ollut, Valkeakosken parhaiden lintujärvien rannoilla kulkeneet harrastajat olivat lähes kaikkialla jotakuinkin järvien rantakasvustojen armoilla. Jo 1970-luvun alussa oli omassa mielessäni kangastellut ajatus Vallonjärven rantakumpareelle pystytettävästä lintutornista, istuessani rantaruovikon laiteen pienellä rakentamallani korotetulla penkillä.

Ajatus tornista konkretisoitui sitten VLH:n hallituksen kokouksessa 1975, mutta jäi odottamaan parempia aikoja. Tuo aika tuli sitten kun ajatus jollain retkellä tuli Maken kanssa keskustelun aiheeksi.

Alkoi TORNITOLOGIEN aika. Saha, vasara, kirves ja ”vintilä” olivat useiden vuosien ajan useiden ”linturetkien” pääasialliset harrastuksen apuvälineet. Pieni mutta sisukas joukko ahkeroi tuleville harrastajapolville, sekä retkeilevälle yleisölle mielekkäät havainnointipuitteet. Päämoottorina, koordinaattorina ja tarpeiston järjestäjänä toimi tästä lähtien kuvaan astunut Make.

Aluksi suunnittelun alaiseksi otettiin jo tuo aikaisemmin mainittu Vallonjärvi, joka keskeisen sijaintinsa ja muutonaikaisen linnustonsa puolesta soveltui erittäin hyvin ensimmäisen tornin sijaintikohteeksi. Käytiin useita monitahoisia ja rakentavia neuvotteluja kaupungin virkamiesten kanssa, rakennusluvan saamiseksi, kaupungin maalle. Lupa saatiin ja suunnittelu alkoi toden teolla. Materiaali torniin järjestyi, kuinkas muuten kuin Maken puuduttavan puhetaidon avulla, kaikki mahdolliset tahot olivat pian valmiit osallistumaan kaikella tapaa tornin kustannuksiin.

    Kaiken kaikkiaan Vallonjärven torni oli erittäin hyvä osoitus useiden henkilöiden uhrautuvasta talkoohengestä ja näyte ammattitaitoisesta osaamisesta, joka tuohon useiden viikkojen resuamiseen tarvittiin.

Vallonjärven lintutornin rakentaminen, olisi oman pienen kirjan mittainen monipolvinen tarina. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee poltetulle tornille (12.5.2008, nyttemmin tosin torni on taas käyttökunnossa) pitkospuita kulkiessa, kuinka monta työtuntia pehmeäpohjaisen mutarannan kapeaa ja liejuista uraa kannettiin käsipelillä tornin osat rakennuspaikalle.”Kivijalan” monttu hakattiin hikeä säästämättä kaksi kilometriä vahvan mannerjään puristamaan moreenikumpareeseen, rautakankia ja lapioita käyttäen, tuskallisten vaiheiden kautta lopulta valukuntoon. Kun sitten runko oli pystyssä ja betonin kovetuttua siihen oli mahdollisuus kiivetä oli maisema (joka nyt tuntuu tuiki tavalliselta), sykähdyttävän upea. Eipä järvelle oltu aiemmin katseltu kuin hiukan järviruokokasvuston yläpuolelta.

     Lopulta oli enää katselutason ylöskiskominen, kaikkia työsuojelumääräyksiä rikkoen, mutta vedettiin se ylös saakka ja saatiin jopa kunnolla kiinni. Tämän jälkeen vain pieniä viimeistelyjä, lattialankut, seinälaudat ja metalliputkiset paloportaat, joten 29. Heinäkuuta 1984 torni oli valmis, konjakit sen kunniaksi.

Seuraavaksi samana vuonna syksyllä Tornitologinen harrastuksen kulminaatio oli Saarioisjärven lapinnokan tornin pystytys, Valkeakosken Seudun Luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa yhteistyössä. Saarioisjärven tornia kunnostettiin vielä syysmyöhällä 1991, jolloin sitä laajennettiin ja siihen tehtiin alalava (päiväkirjamerkintä: 9.11.1991 klo. 9:00 – 14:30 Saarioisjärven tornin kunnostusta 5 henkilöä).  Tykölän pohjoispään lyhytaikainen, vandaalien lopulta tuhoama luonnonpuusta tehty torni, jonka paikka oli linnustollisesti erinomaisessa kohteessa, mutta kuten sanottu nuo työtunnit menivät lopultakin hukkaan.

Toijalan Terisjärvelle rakennettiin sataman puoleiseen rantaan lintutorni (17.9.1989), samoin Lempäälän Ahtialanjärvelle (7.-9.12.1990), muutonseurantatorni monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen Lempäälän Murronmäkeen; Lehti kertoo seuraavasti: ”Valkeakosken lintuharrastajien talkooporukka, todetessaan linturintamalla olevan hiljaiselon, vauhditti toimintaansa ottamalla työn alle jo kauan suunnitteilla olleen lintutorniurakan. Kyseessä oli Lempäälän Torninmäellä, Savontien varressa oleva keskeneräinen muutonseurantatorni. Tornin n. 3000 kiloinen runko oli noussut pystyyn, useiden vaiherikkaiden tapahtumien saattelemana ja odotteli lopullista silausta.  Sunnuntaina 28. Huhtikuuta 1991 aamuvarhaisella paikalle saapuneet kymmenkunta lintuharrastajaa nostivat valmiiksi tehdyn, pinta-alaltaan noin kuuden neliömetrin katselulavan, kahdeksan metrisen tornin huipulle. Nosto hoitui kuten ammattiväeltä pitääkin (toki tornin huipulla tapahtui jonkinlainen hemulien välinen suuriääninen keskustelu – kuten hemuleilla on tapana, ennen kuin ne pääsevät asiassa yksituumaisuuteen), tästä lähin Torninmäen kuuluisa ”kotkaränni” lienee keväisin taas tehoseurannassa. Jossain välissä koottiin kuin ohimennen matala ”torninpoikanen”, lava Valkeakosken Ritvalan Vähäjärvelle, Pälkäneen Kukkolan Vähäjärvelle talkoiltiin torni 24.9. ja 8.10.1984, Valkeakosken Tykölänjärvelle (kevät 2000), nyt eteläpäähän Olavi Liukkosen maalle ja lopuksi Saarioisjärvelle Kantalanlahdelle keväällä 2002, pystyyn se nostettiin 8.4.2002.

Mainitsematta jäi vielä suuren mediatapahtuman luonteen saanut Kärsän kallioiden muutonseurantatorni:

    Luontokartoituksen tauolla

- - -

Kärsän kalliolla havainnoitiin lintuja jo 1970-luvun alkuvuosina. Ensin pelkästään kalliolla, koska kallion kaakkois- ja etelärinne oli hakattu aukoksi, jolloin näkyvyys oli kohtuullisen hyvä näihin suuntiin. Jossain vaiheessa kallion laelle muutamat havainnoijat pystyttivät kahden henkilön käyttöön sopivan pienlavan, jossa seisten ja pystypylväistä kiinni pitäen pystyi tekemään havaintoja hieman laajemmalta.

Tätä pienlavaa hyväksikäyttäen rakensi ”tuntematon” lintuharrastaja lähes viisi metriä korkean 3-4 henkilölle osavan lavan kuusen rangoista ja vanhan Metsolan tilan ladon lattialankuista. Tällä pärjättiin lähes kymmenen vuoden ajan.

Kun sitten monitoimimies Markku Alanko oli yhdistyksessä päässyt vauhtiin oli vuorossa nykyisen tornin esivalmistelu, rakentaminen ja pystytys. Torni on rakennettu metallisista sähköpylväistä, kaiteet ovat metallia ja lattialankut painekyllästetty. Ensin tietenkin käytiin Maken ja Tiinan kanssa 21.12. kaatamassa tuo pikkutorni ja puhdistamassa kohde uutta tornia varten. Torni kuljetettiin (27.12.1984) armeijan helikopterilla Lumikorvesta Kärsän kalliolle ja tästä alkoi lähes säännöllinen muutamien henkilöiden toimesta tapahtuva kevät- ja syysmuuton tarkkailu.

Torni sijaitsee Mallasveden Kärsänlahden eteläpuolen kallioilla, kallioalueen korkeimmalla kohdalla. Lähes koko Mallasselkä on tornista nähtävissä, pohjois- ja luoteispuolen kalliomännyt häiritsevät jonkin verran näkyvyyttä, n. 600 metrin päässä piirtyy kaakon puolella Korkeakankaan silhuetti. Idän suunnalla ovat laajat metsäteiden ja hakkuiden pirstomat Viranmaan, Tykölän, Mälkiäisten ja Ritvalan Lukonmäen seutukunnat. Etelässä ovat näkyvissä Rapolanharjun ja etelälounaassa Harjunkallion selänteet. Lounaan, lännen ja koillisen puolella Valkeakosken kaupungin asutus ja teollisuuskohteet vievät pääosan maisemasta. Toki kauemmaksikin näkyvyys yltää, mutta noiden kaukaisempien kohteiden havaitsemiseen on syytä mukana olla kiikari tai kaukoputki, ja torniin tultaessa on hyvä olla vielä onnea sään suhteen. Sumu ja utu heikentävät näkyvyyttä, mutta kirkkaalla ilmalla, varsinkin kevään ja syksyn kuulakkaina päivinä maisemat ovat huikeat. Torniin kiipeäminen ei välttämättä kaikilta onnistu, kiipeäminen vaatii jonkin verran uskallusta. Tornin ylätason korkeus on kalliolta mitaten n. 8 metriä.

 Tätä se on, puhelimeen vastaamista ja neuvojen jakamista eläimistä huolestuneille ihmisille.

                                                                                                                     (kuva Åke Lahtinen)

- - -

Luontopolku Vallonjärveltä Heikkilänmetsään oli oma operatsuuni. Tšernobylin vuonna ja kaksi päivää myöhemmin (28.4.1986) kun ”possahti”, kaksi vuorokautta oli Neuvostoliiton viranomaiset pimittäneet tietoa ydinvoimalan räjähdyksestä. Siinä me sitten sahailimme Nikkarinhangossa kauniissa kevätilmassa 10 000-kertaisessa cesium-sateessa lehtikuusitukeista pitkospuulankkuja Vallonjärven luontopolulle. Talvella sitten siirrettiin lehtikuusilankut lintutornin pysäköintialueelta tulevan reitin varteen ja keväällä 1987 rakennettiin niistä kätevä kulkureitti ranta-alueen yli tornilta eteenpäin (2.5.1987). Sitten tietenkin silta, Vallonjoen yli oli jo aiemmin 15.3.-25.3.1986 rakennettu silta, juntattu sähköpylväitä joenpohjan rantamutaan jäähän tehdyistä avannoista ja lopulta ylitys Heikkilänmetsän puolelle oli valmis.

Se torneista ja luontopoluista, viimemainittuja oli pari muutakin, jossa mukana oltiin. Kaiken aikaa joka tapauksessa kuljimme Maken kanssa eri puolilla Valkeakoskea, joskus kauempanakin.

Kahta eläinambulanssia kierrätetään SEY:n toimesta suomalaisten eläinsuojeluvalvojien käytössä. Ensimmäinen käyttökerta osui Markulle, ja autoon tuli sitä myötä runsaasti käyttöä ja eläinten mukavuutta ja turvallisuutta parantavia muutoksia. 

- - - 

 Kaikkeen mahdolliseen Maken kanssa on tullut jouduttua, on laskettu kolme vuotta Hämeen järvien linnustoa Suomen Akatemian  kolmivuotiseen vesilintututkimukseen (31 järveä kaksi käyntiä joka vuosi eli 186 järvikeikkaa 1987 – 1989). Pyydystetty lepakoita rabies-tutkimuksiin, inventoitu luontokohteita, esimerkkinä Kalvolassa Pyhäsuon eteläpuolella, Allunkaisen alueella oleva metsäkohde, joka dumliini-mäkineen ja niiden välisine soistikkoineen, lopulta rauhoitettiin. Aluetta esittelimme Ari Jokiselle Pirkanmaan ympäristökeskuksesta 19.3.1991. Sitä en osaa sanoa mikä osuus Arilla oli rauhoitukseen, mutta pohjatyön ja maanomistajien pehmittämisen oli Make tehnyt jo perusteellisesti, joten loppu lienee ollut selvää pässinlihaa.

    Rauttunlehdon alueella kuusentarreja 5.1.1990 poistamassa lehtoalueelta, mukana koko operaatiossa oli kahdeksan aktiivia, paitsi. Siksiköhän ympäristökeskukseen valitettiin ja työ jäi pahasti kesken, koska toinen puoli lehtoa jäi läpikäymättä. Nyttemmin tuo lehdon osa on pahoin kuusettunut ja alkaa jo rappeuttaa lehdon lehtipuustoa.

Sääkset olivat erään session aiheena, tekopesien rakentamisia Make järjesteli suunnilleen kymmenkunta vuosien mittaan, kaikista ei minullakaan ole tietoa koska en kaikkiin ehtinyt mukaan. Pääosin pesät rakennettiin männynlatvoihin, mutta ainakin yksi sähköpylvään päähän keskelle Saarioisrahkan käkkyrämännikköä, suuren lehtimiesjoukon seuratessa tapahtumaa. Tämä viimemainittu oli operaatio ”pois moottoritien alta”.

Moottoritielinjaus saattoi aikaan sen, että Make kirjoitti Leena Antilan kanssa kirjeen silloiselle ympäristöministeri Sirpa Pietikäiselle Toijalan Terisjärven osuuden tielinjauksen siirtämisestä. Uhkasimmepa kiivetä rantamäntyihin mikäli linjausta ei siirretä järven päältä. Lopulta se pitkällisten neuvonpitojen jälkeen tapahtui.

   Nuori merikotka pääsemässä vapauteen hoidossa olon jälkeen, kuten linnun ilmeestä näkee on halu taivaalle kaartelemaan hirmuinen. 

- - - 

Monivuotisen puudutus- ja palaveerausoperaation jälkeen tielinja siirtyi lopullisesti pois Terisjärven vesialueelta Nahkialanvuoreen louhittuun kanjoniin. Toki alkuperäinen tunnelivaihtoehto jäi saavuttamatta, mutta jossain on toki joustettava – ainakin pikkuisen.

    Luonnonvaraisten eläinten hoito. Alkunsa tämä nyttemmin Maken elämää lähes ”kontrolloimattomana” pyörittävä toimi, sai alkunsa jo asunnon ollessa Sääksmäentiellä. Juhannusvuoreen siirtymisen jälkeen luonnonvaraisten eläinten hoito alkoi saada nykyisiin mittasuhteisiin yltävät muotonsa.

    Siileistä kotkiin ja kaikkeen siltä väliltä, jopa peuranvasoihin – saapa nähdä koska pihanurmella puree ruohoa hirvi, tai kalterihäkissä rymistelee käpälänsä loukannut karhu? Kun kaiken kaikkiaan tämä toiminta ei tuonut miehellemme täyttä tyydytystä, alkoi opiskelu eläinsuojeluvalvojaksi, nyttemmin lähes kaikkien eläinsuojeluun liittyvien yhdistysten kotisivuilla lukee: eläinsuojeluvalvoja (vain luonnonvaraiset eläimet) Markku Alanko – eläinhoitola, Valkeakoski Siis valvontaa, sekä neuvontaa ja opastusta – jumpanohjaajan sanoin: ”vielä jaksaa, vielä jaksaa”. Näissä merkeissä tutuksi ovat tulleet eri eläinsuojeluyhdistysten ja –tarhojen avainhenkilöt – eritoten tässä yhteydessä on syytä mainita Anthony Bosley, jonka asiantuntemuksesta Make on ottanut kaiken irti. Niinpä paraikaa on syntymässä luonnonvaraisten eläinten hoidon ohjekirja, joka tullee olemaan niin ammattilaisten kuin viranomaisten ns. ”eläintenhoitoraamattu”. Ja kuten sanottu tämä ansiokas työ jatkuu, vaikkakaan esimerkiksi Valkeakosken kaupunki ei juurikaan ole tuota työtä noteerannut. Toisin kuin Heinolan kaupunki, joka teki yhden henkilön toimesta alkaneesta suojelu ja hoitotyöstä kymmeniä tuhansia kävijöitä houkuttelevan matkailukohteen, jossa tämä arvokas luonnonvaraisten eläinten auttaminen silti jatkuu kaupungin ja eri yhteisöjen ja yritysten tuella.

    Lapinpöllöstä ystävyytemme Markun kanssa alkoi ja sittemmin tuo sympaattinen lintu on ollut Markulla myös hoidokkina.

- - -

Markun luottamustoimia:

- Kaupunginvaltuutettu 2005-

-Valkeakosken sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen

-Sosiaali- ja terveyslautakunnan ympäristöosaston puheenjohtaja

-Kokoomuksen Valkeakosken kunnallisjärjestön hallituksen jäsen

-Pirkanmaan liiton maakuntavaltuuston varajäsen 2005-2008

-Kiertokapula Oy:n hallintoneuvoston jäsen

-Lautamies

-Ympäristöpoliittisen toimikunnan 2007 jäsen

-SEY:n eläinsuojeluvalvoja (luonnonvaraiset eläimet)

-Resy:n neuvonantaja, luonnonvaraisien eläinten asioissa

-Valkeakosken vanhustenpalveluohjelman 2007-2010 suunnitteluryhmän jäsen

-Konhon alueen kehittämisstrategian seurantaryhmässä 2001-2003 

-Valkeakosken Lintuharrastajien pitkäaikainen entinen puheenjohtaja

 (Osa näistä luottamustehtävistä on saattanut vaihtua ja lisää lienee tullut sitten vuoden 2008, jolloin tätä tekstiä aikoinaan kirjoitin)

Eikä se varmasti tähän lopu, vaan jatkuu kunnes, viimeinenkin energian ripe on mieheltä imetty kuiviin. Uskon kuitenkin, että siihen menee aikaa – tuleva kunnallisneuvos.

    Sitä paitsi, ettei jäisi aivan luulotteluksi – kyllä Make vielä maastossakin ehtii ja jaksaa kulkea. Laaja-alaisten liito-oravakartoitusten kanssa on pähkäilty päiväkausia ja tutkittu kohteita, joille on aikomus jossakin hamassa tulevaisuudessa kaavoittaa asuin- tai muuta kunnallista rakentamista. Sinänsä on myöskin mainittava, että tämä toiminta ei tosiaankaan ole niitä aivan yksinkertaisimpia tehtäviä.

Onnea Make!

Linturallissa

Valkeakosken lintuharrastajien syyslinturalli on monelle aktiiviharrastallekin se ponnahduslauta, jolta syksyn linturetket käynnistyvät. Tämän vuotinen linturalli sai liikkeelle kuusi joukkuetta tuolle 24 tunnin mittaiselle havainnointiretkelle.

    Välillä satoi, sitten paistoi aurinko ja taas satoi...

7. syyskuuta klo. 17:00 ralli käynnistyi. Sää oli varsin vaihteleva, osanottajista toiset pitivät säätilaa haastavana, meidän joukkueellemme ei säätilalla ollut juurikaan merkitystä.  Pääosin kai siksi, että mitään tavoitteita ei oltu asetettu eikä nuotteja oltu sen kummemmin kirjattu, tärkeintä oli pysyä tiellä. Kävimmekin vain kohteissa jotka sattuivat retken aikana mieleen juolahtamaan. Perjantai-illan (7.9.) aikana ajoimme kyllä 123 kilometriä neljän tunnin aikana, mutta se johtui paljolti juuri noista jatkuvista sadekuuroista, jotka loppuivat vasta hiukan kello 19 jälkeen. Lintuja näimme 32 lajia, mikä oli aika lähellä muiden syksyrallien ensimmäisen pikataipaleen saldoja. Mitään hervottoman ihmeellisiä lajeja ei tuona iltana vastaan tullut, mutta ei niitä kyllä hakemalla haettukaan. Ehkä mukavin oli yllättävä uuttukyyhkyhavainto sähkölangalla istuvasta linnusta Metsä-Paavolassa. Samoilla tienoin tapahtui myös varsin näyttävä kurkien ohilento 140 yksilöä (laskettu valokuvista) lensi ohitse illan hämärtyessä, auringon jo ollessa laskenut taivaanrannan taa.

    Kurkia Metsä-Paavolassa

Siinä se sitten olikin ensimmäisen pikataipaleen loppu joukkueemme osalta, enää parinkymmenen kilometrin matka kotiin. Matkalla näimme vielä cityketun hölkkäävän Kaakonojantien yli Vääränkoivun kerrostalojen kohdalla.
    8.9.2012 lauantai kello 07:00
Heti aamusta lähdimme hyvin nukutun yön jälkeen levänneinä, aivan kuin päivätyöläiset, seitsemältä töihin ja... Kalatonlahdella linnut alkoivat kuitenkin heräillä vasta kun aurinko oli kunnolla noussut. Aurinko ei juuri lämmittänyt tuuli oli sen verran viileä, mutta lintuja kuitenkin löytyi. Kiuruja, joukossa yksi kangaskiuru jonka lajimäärityksen varmistamiseen meni joltisesti aikaa, kun kaukoputkimies oli jättänyt kaukoputken aamutorkuille autoon.
    Seuraavalla etapilla matkaa haittasi helkutinmoinen kuralieju, kävely tapahtui kun lumikengillä. Lajeja kyllä kertyi, mutta mitään tunkua ei lajilistalle ollut. Kiireetöntä matkantekoa ja välillä jutustelua niin että meinasi varsinainen retkeilyn tarkoitus unohtua. Hauskinta oli, että vaikka petolintujen lajilista oli varsin yksipuolinen; tuulihaukka, niin niitä kyllä tuntui olevan lähes joka puolella.

    Tuulihaukkoja oli lähestulkoon kaikkialla

Kariniemi Vanajanselän rannalla, Haukilan peltoaukeat, Ritvalan metsäautotiet, Rauttunselän Sillantaanlahti, Metsä-Paavolan ja Käyrälän peltoalueet Toijalan eteläpuolella, Kurjenkallio Mallasselän rannalla, Kalatonlahti, Mahlianmaa Marjosaaren alue, Lempäälän Ahtialanjärvi, Metsäkansan ja Vedentaan-Rantoon peltoalueet, Saarioisjärvi. Siinä joitain kohteita, joilta pitäisi ja luulisi lintuja löytyvän. Meillä vain sattui olemaan eri aikataulu kuin linnuilla, ei se kuitenkaan harrastuksen mielekkyyttä ja hauskuutta millään tavoin vähentänyt. Tähän ikään on jo oppinut kaikenlaisten keväisten ja kesäisten linnustolaskentojen ja rengastusretkien, siis näiden kärsimysornitologisten puuhailujen vastapainoksi vetämään tämän syksyisen rallipolun rennon rauhallisesti, turhia paineita kantamatta.
    Välillä pidimmme kuten päivätyötä tekeville kuuluukin, ruokatunnin, tosin se venyi melkein puoleentoista tuntiin, mutta näinhän se menee kaikilla tuotannon aloilla. Ei töihin heti ryhdytä, on aina voitava hetki levätä raskaan päivällisrupeaman päälle. Tauon jälkeen kävimme muutamia kohteita läpi, kohteita joissa oletimme uusien lajien lymyävän ja löytyi niitä jokunen. varsin harvakseltaan kuitenkin vain kymmenkunta lajia viimeisen neljän iltapäivätunnin aikana saimme listaamme uusina lajeina. Vanhoja tuttuja sitäkin enemmän. Tässäkin oli se hyvä puoli, että nuoremmat oppivat uusia asioita linnuista, mikäli sitten juttuja kuuntelivat ja sisäistivät ne tulevien vuosien muistitiedoksi omaan osaamiseen.

    Kivitasku oli varsin runsaana esiintyvä aukeiden peltomaiden laji

Emmehän me sitten noilla edellä mainituilla eväillä kisassa pärjänneet, emme alkuunkaan. Mutta en ainakaan yhdenkään ryhmämme jäsenen kuullut asettavan mitään tavoitteita. Toisekseen en toistaiseksi ole kuullut ryhmämme jäseniltä yhdeltäkään negatiivista palautetta, tai ilmoitusta siirtymisestä toiseen paremmin ja tiukasti tukka putkelle voittoa hakevaan joukkueeseen. Toistaiseksi joukkueen viimeisten vuosien ralli on pysynyt samanlaisena, mukavana, monituntisena kohtaamisena hauskan ja kiireettömän harrastuksen parissa.
    Saimme kasaan vain 67 lajia, siis täytyy sanoa vain, sillä voittajajoukkue haki listoilleen 118 lajia ja siihen tuskin tällä menolla me emme koskaan pysty. Kokonaisuutena olimme joka tapauksessa tyytyväisiä rallin antiin, lajeihin joita saimme matkalla nähdä ja kokea. Itse kuulin joidenkin joukkueiden suunnalta, että jäi näkemättä ja kokematta lähes aina jotain kun aina oli kiire uuteen paikkaan. Meilläkin olisi vielä opeteltavaa, katselle lintuja kaikessa rauhassa ja saada vähemmän havainnoineille oppia sekä tietoa eri lajeista ja niistä yksityiskohdista joista ne ovat eri puvuissa helpoiten tunnistettavissa.

    Pikkuvarpusen tunnistaa ja erottaa varpusesta valkean niskavyön, valkean posken ja siinä     olevan mustan täplän sekä tiilenpunaisen päälaen perusteella.

Jää sitten vain nähtäväksi kuinka pitkään linturalli innostus kestää. Nyt näyttää hyvältä joukkueita on entistä enemmän. Vielä kun saadaan näinkin monen vuosikymmenen jälkeen koko traditio siihen kuosiin, että yhtään huomautusta rallista tai järjestelyistä ei tule, silloin linturalleista nauttivat kaikki, niin rallia ennen, rallin aikana ja lopulta vielä rallin jälkeenkin.